Luku 4

 Luku 4.

Korpinen oli tavannut Heinon, silloin vielä nimeltään Hällström, Vimpelin sotakoulussa tammikuun alussa vuonna 1918. Heino oli haapamäkeläisen juopon junamiehen poika, joka oli jo kuusitoistavuotiaana mennyt naimisiin toisen, yhtä lailla juopon junamiehen kuusitoistavuotiaan tyttären kanssa. Molemmat olivat kasvaneet kurjuudessa Haapamäen ratapihalla tavarajunia ja väkivaltaisia isiään väistellen. Jossakin vaiheessa leikit kiskojen välissä johtivat siihen, että Liisa oli tullut raskaaksi ja vapausodan alkaessa lapsia oli jo kaksi ja kolmas tulossa. 

Joskus vapaussodan aikana Korpinen oli kysynyt Heinolta, miten Heino oli päätynyt valkoiset puolelle. Heino oli sanonut, ettei mies valitse sodassa puoltaan vaan puoli valitsee miehen. Ja että valkoiset olivat tulleet kysymään ensin. 

Sekä joukkueenjohtajakoulutukseen että sotaan Heino oli suhtautunut innostuneena ja aina hyväntuulisena, mutta ilman mitään aatteen paloa. Heino oli kuin peloton karhukoira, jonka isäntä päästää karhun perään. Punaiset olivat Heinolle karhu, jonka karhukoira etsii ja pysäyttää  isännän ammuttavaksi ilman sen kummempia tunnontuskia tai filosofisia pohdintoja väkivallan oikeutuksesta. Ja saman Heino olisi varmasti tehnyt sodan hävinneiden puolella, jos nämä olisivat sattuneet häntä ensiksi mukaan pyytämään.

Lahden taistelun ja lyhyen Hennalan vankileirillä palvelun jälkeen kornetiksi ylennetty Heino oli määrätty ilmoittautumaan Lappeenrantaan Tykistökouluun apukouluttajaksi, mutta rauhanajan armeija ei ollut Heinoa varten. Heino oli eronnut armeijan palveluksesta, käynyt lyhyen poliisikurssin Helsingissä ja edennyt urallaan nyt jo komissarioksi saakka. Lapsia Heinolle oli siunaantunut jo kuusi, joista viisi oli elossa. Heinon virka-asunto sijaitsi Rantakadun ja Yläsatamakadun kulmassa isossa puutalossa, jonka toisessa päässä asui oikeusneuvos Hirvosen leski. "Kaupungin parhaalla paikalla!" Heino selitti ylpeyttä äänessään. Iso askel maalattiaisen mökin köyhälle pojalle. 

Korpinen oli päätynyt Vimpeliin 20-vuotiaana opiskelijana ja sieltä kouluttajaksi Vöyrin sotakouluun. Vöyryn sotakoulusta Korpinen oli siirretty Savon rintamalle, jossa Korpinen taisteli kiväärijoukkueen johtajana Lahden taisteluun saakka. Lahden taistelun jälkeen Korpinen siirrettiin Tampereen rykmentin esikuntaan Haminaan, mutta jo syksyllä Korpinen palasi Hennalaan valmistelemaan rykmentin siirtoa Hennalaan. Hennalaan Korpinen toi mukanaan vastavihityn vaimonsa ja pienen poikansa ja he saivat puustellikseen pienen upseerinasunnon Hennalan upseerikasarmista. 

Heino johdatti Korpisen työhuoneeseensa ja antoi sihteerilleen kymmenen markan setelin ja pyysi tätä hakemaan heille torilta kahvileipää. 

"Tämä on sitten se pääkallonpaikka", Korpinen totesi ja katsoi ulos ikkunasta Pielisjoelle. 

"Pääkallonpaikka taitaa olla tuo viereinen, poliisimestarin huone. Tämä on työllä raskautetun virkamiehen synkkä kamari", Heino nauroi. "Saanko kysyä, mikä se Korpisen todellinen tehtävä täällä Joensuussa on?"

Korpinen mietti hetken. 

"Kai minä voin toiseen Vimpelin poikaan luottaa. Tehtäväkseni on annettu luoda Pohjois-Karjalaan tiedusteluverkosto luotettaviksi tiedetyistä miehistä", Korpinen valehteli. 

"Vapaussodan veteraaneista?"

"Lähinnä niistä. Ja heimosotureista."

"Eikö Rosenström luota suojeluskuntalaisiin?"

"Suojeluskuntalaisilla on omat intressinsä. Ja taipumus lörpötellä, jotta vaikuttaisivat tärkeiltä."

"Onko sinulla nimilistaa jo olemassa?"

"Alustavasti."

"Jos vain voin olla avuksi millään tavalla..."

"Ilman muuta."

Suojeluskuntalaiset eivät olleet ainoita lörpöttelijöitä. Heino ei ollut tiedustelumies. Heino oli sielultaan ratsuväkiupseeri. Heino teki siirtonsa nopeasti, reagoi asioihin suoraviivaisesti eikä kunnon ratsuväkiupseerin tavoin kaihtanut ottaa vastaan huomionosoituksia ja olla huomion keskipisteenä. Korpinen tiesi, että jo seuraavana päivänä koko Joensuun seutu olisi tietoinen tiedusteluluutnantista, joka kokoaa tiedusteluverkostoa. Eklundin löytämistä tämä helpottaisi, sillä toivon mukaan Eklund ei hevillä jättäisi piilopaikkaansa, kun kuvittelisi joka nurkan kuhisevan vakoojia ja ilmiantajia. 

Luku 3.

 Luku 3.

Hotellihuoneen oveen koputettiin. 

"Herra luutnantti! Teille on puhelu!"

Korpinen keskeytti parranajonsa, kuivasi partavaahdon pyyhkeeseen. "Tulen kohta."

"Soittaja sanoi, että se on tärkeää."

Korpinen huokaisi, puki paidan päälleen ja lähti pikkolon perässä alas hotellin vastaanottoon. 

"Korpinen", hän murahti portieerin ojentamaan luuriin.

"Nyt se sinun naikkosesi on häipynyt täältä ja varastanut mukaansa sängystä tyynyliinan, lakanat ja salista hopeiset kynttilänjalat!" kuului luurista kiihtynyt naisen ääni. 

"Täti on hyvä ja rauhoittuu", Korpinen aloitti. "Ensinnäkään hän ei ole minun naikkoseni tai minun mikään."

"Tämä on skandaali! Sellaisen lutkan tänne raahasit!" leskirouva Spåre huusi puhelimeen. "Jos minun mieheni eläisi..." 

"Skandaali vain pahenee, kun täti puhuu tästä puhelimessa. Kahden minuutin päästä keskusneiti levittää juorua koko Pohjois-Karjalan laajuudelta. Minä tulen viiden jälkeen iltapäivällä selvittämään asiaa. Teen tarvittaessa asemalla jo rikosilmoituksen, jos täti niin haluaa."

"Mikä häpeä! Tämä on minun siskoni syytä! Jos hän olisi osannut kasvattaa sinusta herrasmiehen, näin ei olisi koskaan käynyt!"

"Täti on nyt hyvä ja rauhoittuu. Minä hoidan asian!" Korpinen sanoi tiukasti ja katkaisi puhelun. 

Korpinen palasi huoneeseensa. Hän pukeutui siviilivaatteisiinsa,  viikkasi uniformunsa ja manttelinsa matkalaukkuunsa. Pistoolin Korpinen työnsi taskuunsa. Matkalaukun Korpinen jätti portieerille tädin luo toimitettavaksi ja lähti kävelemään kohti kaupungintaloa ja poliisiasemaa. Vaikka aurinko oli jo noussut, sää oli purevan kylmä ihan kuin kevättä ei koskaan olisi tulossakaan. Ilmassa tuoksui savu, joka nousi joensuulaisten naisten puuhellojen kahvinkeittovalkeista. Hetken aikaa Korpinen kaipasi aamunuotion tuoksua Australian kultamailla. 

Poliisiaseman ovella oli tungosta. Kaksi poliisikonstaapelia tuuppi ovesta sisälle asemalle joukkoa likaisia, laihaposkisia, palavasilmäsiä miehiä. Kauempana seisoskeli joukko suojeluskuntalaisia suojeluskunta-asuissa kiväärit selässä. 

"Viinatrokareita. Saimme kiinni koko lössin!" innostunut konstaapeli selitti Korpiselle. "Suojeluskunnan virka-avun avulla."

"Luutnantti Korpinen Pääesikunnan Valvontaosastolta", esitteli Korpinen itsensä. "Etsin Etsivän keskuspoliisin alaosaston konttoria."

"Suoraan eteenpäin ja vasemmalle, herra luutnantti."

Etsivän keskuspoliisin Joensuun alaosasto koostui kokonaisuudessaan yhdestä huoneesta, jossa oli neljä kirjoituspöytää. Yksi jokaiselle osaston kolmesta etsivästä ja yksi, joka kuului osaston sihteerille, viisikymppiselle värittömälle naiselle, jolla oli 1910-luvun lopun kampaus, sarvisankaiset silmälasit ja parhaat päivänsä Venäjän vallan aikana nähnyt vaaleankeltainen leninki. 

Korpinen esitteli itsensä sihteerille, joka nosti katseensa kirjoituskoneen näppäimistöstä ja ynähti jotakin, jota Korpinen ei ymmärtänyt. Ketään muuta ei huoneessa ollut. 

"Osaako neiti sanoa, missä alaosaston etsivät ovat?" Korpinen kysyi sihteeriltä. 

"Rouva Karlsson", korjasi sihteeri. "Sortavalassa."

"Sortavalassa?"

"Niin. Sortavalassa."

"Mitä he siellä tekevät?" Korpinen kysyi.

"Minusta tuntuu, ettei minulla olisi vapautta sitä herra luutnantille kertoa, vaikka tietäisin", sihteeri vastasi, laittoi uuden paperin kirjoituskoneeseen ja alkoi kirjoittaa.

"Minut on lähetetty tänne yhteysupseeriksi", Korpinen sanoi.

"Tiedän sen", sihteeri vastasi ja jatkoi kirjoittamista. 

"Voisiko sihteeri Karlsson olla hyvä ottaa yhteyttä Sortavalan toimistoon ja kysyä, koska etsivät palaavat Joensuuhun?"

Sihteeri keskeytti kirjoittamisen. "Noin etevä yhteysupseeri pystynee siihen varmasti itsekin."

Korpinen napsautti kantapäänsä yhteen, kumarsi sihteerille, poistui huoneesta ja sulki oven perässään. 

"Herra mun vereni! Korpinen!"

Korpinen kääntyi. 

"Terve, Heino. Vanha kaveri!"

Isokokoinen, punatukkainen poliisimies kätteli Korpista niin, että Korpinen pelkäsi kätensä murtuvan. 

"Ei ollakaan nähty sitten Hennalan."

"Ei varmaankaan olla. Sinusta tuli sitten poliisi?"

"Komissario!" iso mies hymähti. "Tekivät minusta ison herran palkinnoksi kaikista pahoista teoista. Mitäs vaimolle ja pojalle kuuluu?"

"Haudattu Lahteen Mustakallion hautausmaalle."

"Ai helvetti. Olen pahoillani."

"Espanjankuume."

"Otan osaa."

"Kiitos.  Asiasta toiseen: Mikä tuota sihteeriä vaivaa?"

"Ehdit tutustua Karlssonskaan? Karlssonska on omanlainen tapauksensa. Päältä kivikova, mutta sisältä silkkaa paskaa."

"Niin arvelinkin."

"EK:n etsivät ovat Sortavalassa auttamassa sikäläistä yksikköä. Saapuvat takaisin Joensuuhun huomenissa."

"Viinahommia?"

"Sitähän poliisin työ nykyään on. Viinatrokareita ja huonoja naisia", Heino nauroi. "Huonoista naisista puheenollen - olit kuulemma sellaisen poiminut mukaasi Siltakadulta eilen illalla."

"En voinut sitä oikein jättää kadulle makaamaankaan. Teidän yöpäivystäjänne ei suostunut ottamaan häntä putkaan eikä nainen halunnut sairaalaankaan."

"Tuo on se tavallinen selitys. Juuri saimme tuomittua maalari Vatasen kahdeksaksi kuukaudeksi Kuopion lääninvankilaan samasta syystä. Ja nyt tätisi kuulemma pelkää tulevansa syytetyksi siitä, että on luovuttanut huoneen haureuden harrastamista varten."

"Joko täti on siitä teitäkin informoinut."

"On kuulemma palkannut jo asianajajankin."

"Reipas täti. Ei jäänyt toimettomaksi."

"Missä meinaat nyt asua? Tätisi tuskin ottaa sinua enää kortteeriin."

"Eiköhän täti lepy. Illalla on unohtanut jo koko asian."

"Se Hilja Kettunen on sitten nuoresta iästään huolimatta huonoja naisia pahimmasta päästä. Ihan varoituksen sanana haluan sanoa."

"Eiköhän siitä ole nyt päästy pitkäksi aikaa. Varasti kuulemma mukaansa tädin kirjaillut lakanat, tyynyliinan ja vielä salin hopeiset kynttilänjalat. Tuskin se hetkeen naamaansa Joensuussa näyttää."

Heino naurahti: "Usko minua. Kysymyksessä on pahimman sortin naikkonen."

Luku 2.

 Luku 2.

Korpinen makasi hotellihuoneen sängyllä selällään. Koska Korpisen kadulta pelastama nainen ei ollut suostunut lähtemään sairaalaan eikä poliisi ollut enää tätä putkaan huolinut, Korpinen oli puolittain raahannut, puolittain taluttanut naisen tädiltään itselleen vuokraamaan alivuokralaishuoneeseen Suvantokadun ja Koulukadun kulmaan. Tädin palvelijatar ei ollut päästää naista sisälle eikä ollut tätikään, mutta Korpinen oli ollut sitkeä ja lopulta nainen putsattu suurimmista veritahroista, takaraivon haava oli sidottu ja nainen oli pedattu nukkumaan Korpiselle varattuun sänkyyn. Korpinen itse oli kävellyt Turistihotellille, josta oli onnistunut saamaan huoneen heti ravintolasalin yläpuolelta. Ravintolasalista kuului sellaista mekkalaa, jota ei kieltolain aikana olisi luullut kuuluvan. Samaa möykkää kuului myös kadulta ravintolan ulkopuolelta hovimestarin poistaessa pahiten humaltunutta väkiä ulos ravintolasalista. 

Korpinen sytytti kolmannen Fennian ja puhalteli suustaan pitkiä, kauniita savukiehkuroita, jotka nousivat kohti hotellihuoneen tummunutta kattoa. Kun Korpisen poika oli syntynyt, Korpinen oli lopettanut tupakanpolton, mutta aloittanut uudelleen, kun poika oli vuoden vanhana kuollut kuumeeseen ahtaassa Hennalan kasarmin upseerinasunnossa kaksi päivää äitinsä kuoleman jälkeen. Jostakin syystä espanjankuume ei ollut tarttunut Korpiseen vaikka Korpinen oli sitä toivonut ja rukoillutkin. 

Korpinen eronnut armeijan palveluksesta, matkustanut ensin Amerikkaan, jossa oli ensin tehnyt hanttihommia Bostonissa ja Kaliforniassa, sitten salakuljettanut viinaa Wyomingissa, josta päätynyt kahden suomalaisen kaverinsa kanssa Etelä-Afrikkaan kaivamaan kultaa. Etelä-Afrikasta Korpinen oli jatkanut matkaa Australiaan, josta oli omien odotustensa vastaisesti onnistunut löytämään sen verran kultaa, että oli pystynyt palaamaan takaisin Suomeen jos ei nyt rikkaana niin ainakin pahimmista taloushuolista vapaana miehenä. 

Tultuaan takaisin Suomeen Korpinen oli koittanut luoda uraa Helsingissä liikemiehenä. Nousukaudesta huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen Korpinen ei ollut tuntenut kuuluvansa Helsingin ikäistensä liikemiesten joukkoon vaan oli pitänyt näitä tekopyhinä keekoilijoina. Korpinen oli palannut takaisin armeijan palvelukseen ja saanut luutnantinvakanssinsa takaisin. Englanninkielentaitoisena Korpinen oli värvätty Pääesikunnan Valvontaosastolle pitäämään yhteyttä Britannian salaisen palvelun agentteihin, jotka Suomea tukikohtanaan pitäen vakoilivat Neuvosto-Venäjää. Sijoituspaikaksi Korpiselle oli tullut Valvontaosaston Viipurin alaosasto, jonka esimiehen majuri Gustaf Rosenbergin johdolla Korpinen oli seurannut ja auttanut sekä brittivakoojien että valkoisten venäläisten soluttautumista Venäjälle. Varmaan kuolemaan Tsekan vankiselleissä Moskovan Lubjankassa kuten Korpinen hyvin tiesi. Siitä, tiesikö Rosenberg, Korpinen ei ollut varma. 

Vuoden 1927 lopulla Etsivä keskuspoliisi oli onnistunut pidättämään Suomen kommunistisen puolueen koko politbyroon yhtä jäsentä lukuunottamatta. Ja tämän yhden jäsenen, Hjalmar Eklundin, Rosenberg epäili nyt piileskelevän Pohjois-Karjalassa. Siksi Rosenberg oli lähettänyt Korpisen Etsivän keskuspoliisin Joensuun alaosastoon yhteysupseeriksi.  

Joensuu ei ollut Korpiselle kokonaan vieras. Korpisen äidin sisko oli ollut naimisissa joensuulaisen puutavarakauppiaan kanssa ja Korpinen oli lapsuudessaan viettänyt kesiä Joensuussa tätinsä luona. Joensuu oli kuitenkin muuttunut Korpisen lapsuuden jälkeen ja siitä oli tullut nykyaikainen ja vilkas pieni kaupunki elokuvateattereineen, kahviloineen, katuvaloineen ja rautateineen. 

Korpisella ei ollut mitään käsitystä siitä, miten hän pystyisi Eklundin etsimisessä olla Etsivän keskuspoliisin apuna. Mutta joka tapauksessa Joensuu oli vaihtelua huonosti koulutettujen, puutteellisesti varustettujen, innostusta tihkuvien, naiivien nuorten miesten lähettämiseen Rajajoen yli suoraan Tsekan kidutuskammiohin.  Korpinen otti pitkän kulauksen hotellin portieerilta ostamastaan konjakkipullosta, sammutti savukkeensa ja nukahti.  

Luku 1.

 Luku 1.

Korpinen kuuli kirkaisun ensimmäisen kerran heti, kun astui ulos junasta. Kirkaisua seurasi ensin hiljaisuus, sitten kovaäänistä miehen huutoa. Korpinen katsoi ympärilleen asema-aukiolla. Aseman edessä kyytiä odotti kaksi uudehkoa taksia autojensa vieressä seisovine tupakoivine kuljettajineen sekä vanha mies, joka nuokkui rekensä kuskinpukilla. Reen eteen oli valjastettu vanha, laiha ja notkoselkäinen harmaaturpainen hevonen, joka ainoana reagoi huutoon kääntelemällä korviaan ääntä kohti. 

Korpinen nosti manttelinsa kaulukset pystyyn ja sytytti Fennian. Kun juna oli lähtenyt Viipurista aamulla, sää oli ollut aurinkoinen ja keväinen, mutta Joensuussa oli vielä täysi talvi. Aurinko oli jo laskenut ja Pyhäselältä puhalsi asema-aukiolle kylmä tuuli. 

"Tarvitseeko herra luutnantti kyytiä?" kysyi toinen taksikuskeista Korpiselta. 

"En. Kävelen mieluummin", Korpinen vastasi. "Mitä tuo huuto on?"

"Mitä lie rytäkkää", taksikuski vastasi, sylkäisi maahan ja kirosi. 

Korpinen otti salkkunsa ja matkalaukkunsa ja lähti kävelmään kohti siltoja ja kaupunkia. Uuden suojeluskuntatalon kohdalla huuto kuului jälleen. Miehen tai miehien kiroilua ja naisen kirkumista. Korpinen otti pistoolinsa esille salkustaan, veti patruunan piippuun ja työnsi pistoolin sitten manttelinsa oikeaan taskuun. 

Kanavasillan päässä katulampun alla seisoi kolme miestä, jotka säntäsivät juoksuun nähdessään Korpisen kävelevän katua pitkin kohti. Paikalle jäi vain kolme lasta tuijottamassa maassa makaava vaatemyttyä. Kun Korpinen tuli vaatemytyn luo, yksi miehistä kääntyi ja huusi Korpiselle sarjan uhkauksia ja heilutteli ilmassa automaattipistoolia. Korpinen hätisteli lapset liikkeelle ja kumartui katsomaan maassa makaavaa pahoinpitelyn uhria.

Maassa makasi kasvoillaan nainen, joka oli pukeutunut mustaan pitkään sarkatakkiin, joka oli revennyt hartiasta rikki. Takin helman alta näkyi likainen, kulunut, paikattu mekko. Hiukset olivat tummat, verestä tahmeat. Korpinen käänsi naisen selälleen ja huomasi naisen olevan elossa. Nainen oli korkeintaan 25-vuotias, pienikokoinen. Kasvot olivat veressä ja mustelmaiset. Nainen haisi viinalta, vereltä ja pesemättömiltä vaatteilta. 

"Anna sen olla!" huusi yksi lapsista, jotka Korpinen oli hätistellyt pois naisen luota, mutta joka oli palannut takaisin. "Se sai, mitä ansaitsi!" poika julisti. 

"Menetkös siitä", Korpinen tiuskaisi ja huitaisi kädellään lasta kohti. 

"Se on yleinen nainen! Se jäi kiinni varastamisesta!"

"Ole vaiti!" Korpinen kivahti. 

Nainen pyrki pystyyn ja horjahti Korpista päin. "Tahallaan", Korpinen ajatteli. Korpela tarttui naista kainalosta ja auttoi naisen jaloilleen.

"Mikä on neidin nimi?" Korpela kysyi naiselta. 

"Kettunen. Hilja" vastasi poika naisen puolesta. "Liperin Onkisalmelta."

"Mistäs tiedät?" Korpela kysyi pojalta.  

"Minun isäni on poliisi", poika vastasi ylpeänä. 

"Mitä sinä sitten tähän aikaan kaupungilla teet? Mene kotiisi siitä!"

"Odotan isää työvuorosta. Isä heitti Hiljan juuri ulos putkasta."

"Keitä nuo miehet olivat?" 

"Hiljan sulhanen ja sen veljet."

"Tiedätkö niiden nimiä?"

"Tikka."

Korpinen kannatteli huojuvaa naista. "Missäpäin on yleinen sairaala?" hän kysyi pojalta. 

Poika osoitti katua pitkin kohti pohjoista. 

"Ei sairaalaa. Ei sairaalaa", nainen mutisi. "Ilmoittavat sieltä poliisille."

Nainen tempaisi itsensä irti Korpisen otteesta ja lyyhistyi uudelleen lumiselle kadulle.

"Voi helvetti", Korpinen kirosi. "Mitä helvettiä minä nyt sinulle teen?".

"Jätä siihen", poika ehdotti. 

"Mene sinäkin nyt siitä ennen kuin saat sinäkin selkääsi!" Korpinen ärähti pojalle.